tiistai 22. syyskuuta 2015

Saimaa

Sadetta, sieniä, ahvenia ja mustikoita.



















sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Syksy

Edith Södergranin runo "Syksy" vuodelta 1929 on kaunis. 

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

Maalasin ison taulun, pitkästä aikaa. 






sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Hiljaisuudesta

Muistan kun joskus aloitin tämän blogin. Onhan siitä aikaa, ja silti ei ole. Olin innostunut jonkin asteinen vaateharrastaja. Blogi ei ole koskaan ollut kuitenkaan kovinkaan henkilökohtainen. Tämä on ollut jokin pieni säie, jota pitkin olen valuttanut jotain osaa itsestäni, aika pinnalta. Olen rajannut tälle  osan, ja niin ihmeellistä kuin se onkin, se osa on hiljalleen kuihtunut. Jokin on lakannut olemasta.

Tällaisen blogin pitäminen on sellaisen luomista, joka ei ole mitään konkreettista tai todellista, mutta kuvat ja teksti tekevät niistä sellaisia. Tai niin ainakin luulin hyvin pitkään, että niin on, enää en ole kovinkaan varma.

Olen elänyt muutaman vuoden niin, että on tullut käännyttyä sisäänpäin. Ei mitenkään vapaaehtoisesti, vaan pakon edessä. Aika pitkään meni etsien sitä, mikä kaikki on todellista, onko mikään. Onko jokin tunne todellisempi kuin kuva tunteesta. Onko jokin olettamus lähtöisin itsestäni, vai onko se ympäristön puristamaa tilaa johon samaistun.

Reilu vuosi sitten aloitin astangajoogan, jonne en luultavasti olisi päätynyt ilman tätä blogia. Sain viestin eräältä blogini lukijalta, Maijalta. Hän lämpimästi suositteli paikkaa minulle, ja uskalsin mennä alkeistunnille vaikka aika paljon jännitti. Pikkuhiljaa osaset ovat loksahdelleen paikoilleen. Ihan kirjaimellisesti, mutta myös kuvainnollisesti. Ajatus siitä, että jatkuvasti luon jotain, etsin täytettä, kehityn, opin, kasvan. Se ajatus muuttuikin kyseenalaiseksi, koska huomasin että en edes koskaan ole tässä, siinä tyhjyydessä joka valtaa mielen, kun ei ajattele. Tyhjyys on jotain mitä olen aina paennut, pelännyt ja täyttänyt. Hiljalleen se alkoi valtaamaan tilaa itselleen, eikä kyseessä ollutkaan mikään pelottava, vaan pelkkä rauha.

En tiedä jatkanko blogia vai loppuuko tämä osa itseäni tähän. Jos jatkuu, niin mikään ei ole enää kuten ennen, vaikka onkin. Blogi ei ehkä voi enää käsitellä minua kuvana, koska sellaista ei oikein ole olemassa. Mutta näen ympärilläni edelleenkin kauneutta, oikeastaan pelkkää kauneutta. Se vaan ei ole samalla tavalla rajattua, eikä samalla tavalla määriteltyä. Joten olkoon tämä uusi alku, tai loppu, miksei vaikka molempia.