perjantai 1. marraskuuta 2013

Marraskuu

Tämä syksy on ollut aikamoinen. Ja vielä jatkuu epänormaali elämä, niin normaalisti kuin mahdollista. Tai mikä nyt on normaalia. On ihan erikseen se turvallinen arki, rutiinit, ennalta arvattavuus. Pienet vastoinkäymiset, jotka palauttavat nopeasti arvostamaan niitä asioita, joita on ehkä unohtanut kohdella kiitollisuudella.
Elämässä on myös toinen puoli. Kun se tulee lähelle, ensin pelottaa. Sitten hyvällä tuurilla ehkä oivaltaa jotain perustavanlaatuista tästä koko elämästä. Kun joutuu pelottavan puolelle, niin äkkiä huomaa, että sielläkin on iloa. Ennalta-arvattavuudella ei olekaan enää merkitystä. Tässä hetkessä läsnä olemisella on.

Olen miettinyt aika paljon aikaa, aikakäsitystä. Jotenkin koen tällä hetkellä ajan neutraalina syklimäisenä asiana, joka on aina ollut ja joka aina on. Se pysyy paikallaan ja on joka puolella. Ajan puristus muovaa ihmisten sisältä oleellista esiin. On puristanut, puristaa, sitten vapauttaa. Ja ehkä tämä toistuu ja toistuu. Ja kaikki on silti tässä ja nyt. En tiedä mitä aika on, mutta sen ympäröimänä on turvallista olla. Se ei olekaan vihollinen tai ystävä. Joku meissä ihmisissä menee taaksepäin, eteenpäin ja välillä pysähtyy. Ajan tehtävä on auttaa meitä huomaamaan, mitkä meidän liikkeistämme on tarpeen ja mitkä ei. Henki kulkee taas paremmin.





2 kommenttia:

Anne Kasarminmäeltä kirjoitti...

Samanlaisia ajatuksia ollut minullakin tänä pysähdyttävänä syksynä. Perheeseen hiipi salaa ei-toivottu 'vieras', josta toivottavasti nykyaikaisen lääketieteen avulla pääsemme eroon. Olen varma, että kaikella on tarkoituksensa (vaikka se onkin kliseinen sanonta) ja tästäkin kamalasta kokemuksesta opimme jotain tärkeää. Voimia teidänkin perheelle!

Anna kirjoitti...

Kiitos Anne, ja samat sanat sinulle!