keskiviikko 6. elokuuta 2008

Vesivärejä

Tällaisia töitä meillä tehtiin tänään!

Kävin muuten tänään kirjastossa. Koin jonkinmoisen ahdistuksen tajutessani, että ei, en koskaan tule lukemaan näitä kaikkia. Mihin suuntaan pitäisi edes mennä? Mikä osasto valita? Yksi kaksi kirjaa kädessä, vailla päämäärää, epätoivoisena.
Ne kaikki kirjat jo sinällään tekevät oloni saamattomaksi, pieneksi. Entä elämä noin niinkuin muuten? Ymmärsin tänään, että en koskaan tule ottamaan siitä kaikkea irti.
Kai tämä sitten on sitä, aikuistumista. Vaiko kenties jo hipaisu vanhuutta?
Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen.



Tähän loppuun sopii mielestäni seuraava Samuel Beckettin runo:


päättäväisin jaloin/ enää odottamamatta/ hän kulkee ilman päämäärää/ itsensä ohi

8 kommenttia:

So Last Season kirjoitti...

Kirjastoon ei voi mennä, ellei ole jotain suuntaa. Itse pyörin aina musiikkihyllyllä ja tahkoan elämänkertoja. Olis kiva joskus ottaa jotain romaanejakin, mutta miten sieltä poimii tuhansien seasta ne pari hyvää?

Teininä oli paljon helpompaa. Oli teiniosasto teinikirjoineen joista valkattiin kaikki tuijalehtiset ;)

Ton elämän suhteen: elämällä omana itsenään siitä elämästä ottaa kaiken irti. Näin mä ajattelen. Muuten se kaikesta irtiottaminen kävisi mahdottomaksi jo ajatustasollakin.

secretary kirjoitti...

Minun mielestäni elämästä kaiken irti ottamista on se, että hyväksyy ja löytää onnen siitä mitä saa. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, eikä kaikkia elämänpolkuja kulkea.

En vain ole vielä oppinut tekemään kuten opetan.

Katilein kirjoitti...

Minun konstini kirjaston valinnanrunsaudessa:
Kävele päättäväisesti kaunokirjallisuutta sisältävän hyllyn eteen. Ei ole väliä, minkä kirjaimen eteen menet, mutta senkin voit halutessasi päättää. Laita silmät kiinni, ota askel, pari jommalle kummalle sivulle ja kurkota käsilläsi. Ota se kirja, johon osut. Toista tarvittaessa useamman kerran, jos haluat lainata useita kirjoja. Tällä tavalla löysin Anita Konkan kirjat joskus viime vuosisadalla. Kirjailija on yksi lemppareistani.

Casual me kirjoitti...

Tykkään tosta runosta :) Se saa miettimään. Mäkin oon miettinyt tuota samaa juttua siihen kirjaston kirjamäärän liittyen: kaikkea tekisi mieli lukea, mutta ei voi... :) Piristäviä nuo vesivärikuvat!

Anonyymi kirjoitti...

No ainakaan vanhuutta älä nyt vielä mietikään, jos olet KAKSKYTVIIS! :D Eiköhän ne ole noita hetkiä, kasvamista, henkisiä solmuja, jotka pian taas avautuu, eheämpänä. <3

Heini kirjoitti...

Kiitos, Ellen, inspiraatiosta! :) <3 Pinkaisin heti töistä päästyäni Citymarketiin ja ostin auringonkukansiemeniä + SPELTTIjauhoja ja tein ERITTÄIN ihanat, makoisat sämpylät <3 Kyllä nyt miehekkeen kelpaa saapua kotiin... :]

ellen kirjoitti...

so last season: Minäkin muistan, että nuorena olivat vain tietyt osastot, joilla tuli pyörittyä... Ja viimeinen ajatus on hyvin totta.

secretary: No joo, tottaha kai tuokin, mutta ei mitenkään helposti toteutettavissa:)

katilein: Ok, tuota kokeilen seuraavaksi!

casual me: Runoissa on hauskaa se, että välillä ne tuntuvat tarkoittavan ihan eri asioita.

anonyymi: En enää kauaa...;)

heini: Tuliko hyviä?

Anonyymi kirjoitti...

Pakko oli jättää kommentti, kun tunnistin ton tunteen oikein hyvin. Kyse ei oo vaan kirjaston kirjoista, ei matkakohteista, ei unelma-ammateista tai oikeastaan mistään yksittäisestä. Ei ainakaan mulla ollu ja koin samat tunteet joskus pari vuotta sitten, ehkä suunnilleen 25-vuotiaana. Äkkiä sitä vaan tajuaa, että toisin kuin teininä vielä jotenkin utopistisesti jakso uskoa, ei koskaan tuu tekemään kaikkea sitä, mitä oli ajatellut. Kaikkia maita ei näe, kaikkia harrastuksia ei kokeile, kaikkia ihmisiä ei tapaa eikä kaikkia seikkailuja koe...

Luulen tunteen olevan sukua sille tunteelle, minkä ainakin meiän isukki koki vähän ennen viittäkymppiä. Hän totesi, että jos hän ei pikkuhiljaa ala tehdä asioita, joita on aina halunnu tehdä, niin pian niitä ei ehdi tehdä ollenkaan. Isukki osti siis moottoripyörän.

Ihminen on outo eläin, kun se pystyy ymmärtämään, ettei tämä hetki ole ikuinen ja samalla kun se sen ymmärtää, se oikein kovasti yrittää unohtaa sen, ettei se ajatus niin paljon vaivaisi.

Niin, että kai se on sitä aikuistumista tai joidenkin meistä taipumusta haaveiluun...

Hanna